Kiitos Bali, olit minulle hyvä

Mä puristin silmät tiukasti kiinni ja yritin keskittyä sataprosenttisesti nauttimaan. Painaa mieleen sen kaiken; miltä se tuntu, kuulosti ja tuoksu. Vaikka me ajettiin kaheksaakymppiä, ilma tuntu silti ihanan lämpimältä ihoa vasten. Pidin visiiriä auki ja annoin tuulen piiskoa mun hiuksia vasten mun kasvoja. Kun me pysähdyttiin liikennevaloihin, aurinko poltti olkapäitä. Ilmassa hais vahvasti pakokaasun ja kuivuneen kaivon yhdistelmä, sekottuen välillä jonku paikallisen ravintolan keittiöstä lähtevään lemahdukseen. Skootterin penkki tuntu inhottavalta nihkeää ihoa vasten, ja mä istuin muutenkin puoliks kiinnipitokahvan päällä, koska reppu oli sijotettu mun ja Kaisan väliin. Tällä kertaa en antanu epämukavan asennon häiritä yhtään. Mä rakastin sitä paikkaa, sitä tunnetta. Kaikkea siellä. Mä keskityin kuuntelemaan ympäröiviä ääniä. Torvi, vähän liikaa viritetty skootteri kaasu pohjassa, torvi, torvi. Sitä se yleensä oli, torvet soi ja moottorit pörisi. ”How are you?” huus joku viereisestä autosta. Me oltiin pysähdytty ruuhkaisimpaan kohtaan kotimatkalla, ja kuulin miten poliisi puhalsi pilliin liikennettä ohjaten. Kaisa vastas kuulumiset indonesiaks, ja sit me taas jatkettiinki jo matkaa. Skootteri pomppas muutaman kerran hidasteiden kohdalla, ja ilman valtas semmonen omituinen märän rehun haju. Se tuli riisipellolta, mutta sitä on tosi vaikee kuvailla mitenkään. Kaiken sen metelin ja pakokaasujen keskellä mä mietin, etten oo ikinä ollut niin onnellinen kuin nyt. Mua vähän myös pelotti, että tuunkohan mä ikinä enää olemaankaan niin onnellinen. ”Mä rakastan tätä”, toistelin pääni sisällä. ”Nauti, nauti, nauti! Nauti nyt, vielä kun voit!” Enää yks viikko, ja se kaikki olis ohi. Yritä siinä nyt sitten nauttia.

Viimeisestä blogitekstistä 2 kk, kotiinpaluusta reilu kuukausi. Vaati hieman luovaa taukoa, enneku pysty palaamaan taas blogin pariin. Jotenki tää on kuitenki lopetettava fiksusti, ja on ainakin muutama teksti mitkä haluisin vielä meidän syksystä kirjottaa. Vaihdon loppupuolella aikaa kirjottamiselle ei vaan löytynyt, koska tajuttiin että kohta se olis ohi ja haluttiin nauttia joka sekunnista. 

Ensimmäiset pari kuukautta me toisteltiin "tää on meidän koti, uskomatonta, tää on meidän koti" päivästä toiseen. Sitku puolväli yhtäkkiä taittu ja joulukuun alku lähesty, alettiinki hokemaan että "koht tää ei oo enää meiän koti, apua". Tässä sitä nyt taas ollaan, Suomessa. Kotiinpaluu oli suurempi shokki kun Balille saapuminen, ja vaati oikeesti aikaa hyväksyä että ollaan taas tässä ja se kaikki olis takana päin. 

Mä haluan sanoa teille kaikille, että tarttukaa jokaiseen mahdollisuuteen mitä saatte. Tehkää, mitä oikeasti haluatte. En ikinä olis uskonu, että voin kokea jotain noin mahtavaa noinki pienessä ajassa. Ei pelkästään se paikka, vaan myös ne ihmiset ja kulttuuri. Mä olisin valmis antamaan paljon, jos voisin palata vielä kerran yhteen sellaseen aurinkoiseen torstaipäivään, kun me perheen kesken koulun jälkeen uidaan, käydään ulkona syömässä ja lähetään illalla Kutalle. Eihän elämä normaalisti tollasta ole, eikä sitä varmaan olis ikuisesti jaksanu (eipä), mutta ai että me nautittiin. Ja koko neljään kuukauteen, ei yhtäkään stressaavaa päivää.

Tässä sitä nyt ollaan, lukemattomia uusia kokemuksia ja ystäviä rikkaampana. Meillä on loistava ja äärettömän läheinen perhe saksalaisten kanssa, sekä sen luokan ystävyysside Kaisan kanssa, ettei se enää ikinä tuu muuttumaan. Mulla oli NIIN kivaa Kaisan kanssa, että vannon ettei tää jääny meidän vikaks seikkailuks. Nyt vaan taistellaan koulu loppuun ja lähetään vallottamaan maailmaa, koska mikä meitä estää?

Ei mikään.

-Netta

Arkipäivä meidän kengissä

Selamat siang!

Vaikka ihmiset kuvittelee, että me vaan biletetään ja otetaan aurinkoa täällä, on se väite vain osittain totta. Me eletään myös ihan normaalia arkea. Tosin "normaali arki" on vähän toisenlaista täällä, arkipäiviä kun on meidän viikossa 3. Mutta joka tapauksessa! 

Kun silmäni mä auki saan... Okei, tää on vasta toinen näky. 

Ensimmäinen on Netta, joka asentaa torkkua viidettä kertaa,

 mutta siitä ei uskalla ottaa kuvaa aamuisin...

 Aamuaurinko paistaa ja pooli pörisee kutsuvana, mutta ei, 

me ahkerat urheilijanuoret suunnataan lenkille.

Vähän aikaa sitte me käytiin ostamassa samanlaiset yökkärit. Uskomattoman mukavat ja tyylikkäät. Pojat ei paljoo arvosta, tosin ne sano et ei yks ruma yökkäri enää vaikuta tässä konkurssissa. Ollaan kuulemma kaks hulluinta tyttöä ketä ne on ikinä tavannu. Ollaan myös ainoot suomalaiset ketä ne tuntee, joten ollaan yritelty uskotella että on ihan normaalia olla vähän sekasin, jos on Suomesta.

Vesiautomaatti. Netta mietti tossa yks päivä tosissaan, että haluaa ehdottomasti tälläsen omaan kotiin sitku ollaan takasin Suomessa. On niin hirveen kätevä, kun saa kylmää ja kuumaa vettä samasta laitteesta. Sit se muisti, että Suomessahan voi tosiaan juoda vettä hanasta.

 Kutakuinkin samaa aamupalaa tullu vedettyä tässä kolme kuukautta. 

Onneks sentään löydettiin viimeinkin näkkäriä, joka on jumalten

 ruokaa paahtoleipäruokavalion jälkeen. En ois vielä lukioaikoina uskonu, et joku päivä oon valmis maksamaan 5 euroa pienestä paketista näkkäriä. 

 Matkalla kouluun. Mietittiin vähän Netan kanssa, että hankitaan skootteri Suomessa ja ajellaan yhdessä kouluun sielläkin. Ei tää symbioosi voi ihan noin vaan loppua. Saadaan ihan vähän palautetta siitä, että ajetaan kaks päällä kouluun kun meillä on kuitenkin omat skootterit molemmilla. "Ei noin tee ku pariskunnat, ootteko huomannu?" Yksin ajaminen on VÄHÄN tylsää, sitäpaitsi Netta on ottanut tehtäväkseen huolehtia musiikintuottamisesta tolle puoltuntiselle mitä kouluun ajaa. Kyl mä välillä toivon, et se ottais oman skoban... 

 0,50€/l. Täällä on varaa ajella munkkii.

Meidän yliopiston kampusalue on ihan älyttömän kokonen.

 Kokeenpalautus. Vaatimattomat tulokset Bahasa Indonesian kokeesta. (100 oli täydet)

Lukukauden loppua kohti väki vähenee luennoilla. Me ei tietenkään jätetä ainuttakaan luentoa väliin.

Kotimatka rentouttavassa Sunset Roadin liikenteessä.

 Ravintolassa syömiseenkin voi kyllästyä. Luksusta välillä kokkailla lounas ite, vaikka tuleekin aika reippaasti kalliimmaks tehdä ite ruokaa.

Melkeen hävettää, miten pahasti ollaan koukussa Gossip Girliin. Niin monet yöunet menetetty, ku ärsyttää Blairin väärät valinnat(Chuck Bass <3).

 Vähän uuvuttaa noi 3 tunnin ja 40 minuutin koulupäivät...

 Meijän pojatki on salaa innostunu GG:stä. 

Niin herttasta koko perheen voimin kokoontua olkkariin seuraamaan Upper East Siden elämää. Yritettiin huijata, et meidän elämä on samanlaista Suomessa. Jostain syystä ei menny läpi.

Oreot. Ilman Oreoita ei ole iltapäiväkahvihetkiä(elämää).

Perheen ja vieraiden kanssa kaupassa 

Meijän kodin vieressä on tällänen kiva pikku koju, josta saa maailman parasta Mie Gorengia! Take away ja kotiin illalliselle.

Tässä yksi esimerkki meidän arkipäivästä. Kaikista hienointa arjessa täällä on se, että melkeinpä jokainen päivä on erilainen. Joskus mennään koulun jälkeen surffaamaan tai hengaillaan omalla altaalla. Iltaisin on kiva käydä rannalla moikkaamassa kavereita ja katsomassa auringonlaskua. Oikeestaan mikä vaan on mahdollista ja mahdollisuuksia on lukemattomasti. Vaikein tehtävä on valita niistä kaikista. 

K&N

Ne ei usko, että meitä asuu täällä vaan kaks

Sadekausi on saapunut. Sen lisäks että vettä tulee ajoittain ku saavista kaataen, meillä myös menee lähes päivittäin sähköt, vesi ja internetti. Se tosin johtuu ukkosesta. Täällä on ukkostanu oikeestaan joka päivä ainaki viikon, mut se ei oo kyl meit paljoo hidastanu.

Viimenen neljännes Balilla lähti käyntiin. Tässä kolmen kuukauden aikana meille on muodostunu tärkeiks tietyt asiat, joita pitää olla aina saatavilla. Ja siitä me ollaan tietty pidetty huolta.

Kengät. No se on kai ihan normaalia, että naisilla on paljon kenkiä. Jokasella parilla on oma roolinsa. Yksillä uidaan, toisilla käydään salilla, ja kolmansilla koulussa. Ja ne on tietty parissa eri värissä, jotta ne sopii sen päivän vaatteisiin. Sit on tietty ne kengät, joilla käydään Kutalla. Niillä ei sitte muualla tarviikkaa käydä. Onneks Kutalla on aina pimeetä siihen aikaan kun me siellä liikutaan, nii kukaan ei huomaa, että ne kengät on ennenki käyny bailaamassa.

Bikinit. Ihan normaalisesti ainaki 20 paria. Aurinko haalistaa värit supernopeesti, ja tottakai niitä on muutenkin kiva vaihella. Se on kuitenkin hirveen tärkeetä millasissa bikineissä tossa pihalla makaa. Vähän on alkanu kyllästyttää nääki varannot, voi olla että huomenna täytyy käydä kaupoilla.

Kosmetiikka. Jos käy kolme kertaa päivässä suihkussa, noita aineita kuluu sen mukasesti. Tosin nytku sataa niin paljon, ni hyvällä tuurilla suihkussa ei tarvii käydä ollenkaan. Meidän vessasta kun puuttuu katto, ni kivasti saa ilmasen suihkun samalla ku istuu pöntöllä. Toinen äärimmäisen tärkee asia on hiuslakka. Ollaan löydetty sitä vaan yhestä kaupasta koko Balilla, ja sieltäki se on välillä loppu. Sillonku ei oo, ni me kyl ostetaan kaikki mitä hyllyst löytyy. Sitäkään ei varmaan enää tarvii turhaa käyttää, ku sade huuhtelee kaiken kuitenki pois heti ku astuu taksista ulos. Tottakai myös meidän lempparibaarista puuttuu katto.

Pari pyyhettä oli kuvaushetkellä pesulassa, mutta niiitäki on ihan tarpeeks. Ilma on niin kostee nykyään, et pyyhkeen kuivumiseen menee se perus kolme viikkoo. Sitä odotellessa.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, LIMUKKA!! Coca-cola zero on katoava luonnonvara, jota on tosi vaikee löytää. Aluks sitä oli jokaises meiän lähikaupassa, mut ollaan ostettu ne tyhjäks eikä täyttöä näy missään. Siks aina ku nähää zeroo jossain, ostetaan kaappi täyteen. Diet coke on pahaa, mut se onki pahan päivän varalle. Miinus miinus on plus, niinku tällä reissulla on opittu. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin! Nytku netti toimii taas toistaseks, me yritetää kirjottaa vähän ahkerammin. Se on vaan hirveen paha ku on tota kouluu kuitenki tossa ja se vie kaiken ylimääräsen energian.. 

Hoid aus!

N&K

Moi Riksutin

Muutama viikko sitte saatiin Riikka kylään tänne meidän pienelle saarelle. Riikan vierailu osu just oikeeseen väliin, koska meillä oli (tavallaan) lomaa koulusta ja omat "hauskat" jutut vähän vähissä. Koska rakastuttiin Gileihin ekalla kerralla, päätettiin viedä myös Riksu sinne.

Ai että me ollaan saatu monta uutta nimeä täällä. Ei ihan noi suomalaiset nimet lähe keneltäkään.

Miraz, Luke ja Rui liitty meidän seuraan Gileille. Venematka oli jälleen mukava kokemus, ootan yhä sitä päivää kun tohon keinumiseen tottuu..

Kaisa vs. hyönteinen mun tukassa. Saatiin uskomaton show aikaseks tostakin, ja hotellin omistaja riens paikalle ku päätteli huudon määrästä, että meillä on oikeesti joku hätä. Mitään hyönteistä ei tietenkään lopulta ees ollu.

Perjantaina vuokrattiin pyörät vuodelta -62 hintaan 2e/päivä. Jarruja ei ollu, vaihteista puhumattakaan. Hyvä niillä oli silti sotkea saaren päästä päähän.

Lauantai vietettiin snorklaten Gilin saarten läheisyydessä ja lounastettiin Gili Airilla. Snorklatessa saatiin myös ruokkia kaloja! On suhteellisen kuumottavaa, ku miljoona pikkukalaa syöksyy sua kohti. Tästäkin silti selvittiin.

Ehdottomasti meijän lemppari menomesta. Sama-Samassa kalja on lämmintä ja naiset kylmiä. No ei. Smirnoff Icet on kylmiä ja miehet... heheh.

Sitten lähdettiin Amediin rentoutumaan.

Tässä me painetaan tukat hulmuten ja reput vinossa kohti Amedia.

Amed on niin kaunis! Ihastuttiin paikkaan täysin.

Löydettiin mukava hotelli. Koska meitä oli kolme, sovittiin hinnaksi 200.000 rupiaa/yö. AC ei toiminut. Wifi ei toiminut. Hintaan sisältyvä aamiainen kokattiin itse. Mut mitä pienistä!

Lukkosysteemi oli toimiva. Liukuovet pysty nostaa pois paikoiltaan ja halutessaan vaan kävellä sisään, niin periaatteessa tosta munalukostakaan ei ollu varsinaista hyötyä. 

Rappuset meidän residenssiin oli neki turvallisuudeltaan huippuluokkaa.

Oltiin tyyliin ainoot turistit koko Amedissa, niin saatiin erikoiskohtelua. Paikalliset oli töissä vähän kaikkialla. Illalla näit paikallisen pojan töissä ravintolassa ja seuraavana aamuna kaupassa. Poikien omien sanojen mukaan Amed on maailman paras paikka asua, ainoa puute on se, että "Here's no girls." :(

Ja taas snorkkeloimassa. Niin oli nättiä korallia!

Pojat otti tehtäväkseen meidän viihdyttämisen. Ne vei meijät kattoo auringonlaskua salaiselta aitiopaikalta ja sen jälkeen paikalliseen reggaebaariin kuuntelemaan huikeeta livebändiä. 

"No woman no cry."

Meverkka ja Interlotte - yhet ehottomasti parhaimmista variaatioista mitä meidän nimistä pystyy tahattomasti vääntää.

Toinen viikko vietettiin kotihoodeilla. Näytettiin Riikalle meijän vakkarimestat, kuten esim. Finished, Uluwatun auringonlasku, Double Six(in surffipojat), Tanah Lotin temppeli sekä viimeisinpänä, muttei missään nimessä vähäisinpänä, Kutan yö.

Kiitos Riksu, kun toit valoa meidän synkkään pimeyteen parin viikon ajan! Tentteihin valmistautuminen vähän kärsi, mutta onpahan tällä kertaa edes hyvä syy. 

N & K